Antroposurinaa

Toissapäivänä Helsingin kirjamessuilla juttelimme antroposeenista Tero Toivasen ja Mikko Pelttarin kanssa. Lavalla oli aikaa vain vähän, joten paljon sanomatonta jäi surisemaan mieleen.

Tero ja Mikko ovat Tiede ja edistys -lehden antroposeeninumerossa (1/2017) esittäneet oivan kriittisen johdannon aiheeseen. Suositan tutustumaan koko numeroon, etenkin jos aihe on uusi. Tähän kirjoittelen vain jälkihuomautuksia, jotka liittyvät lopulta vähemmän antroposeeniin ja enemmän pieniin kokemuksen muutoksiin.

Antroposeeni on geologinen käsite, tilanteen ja epookin kuvaus: ihmislajin toiminta muuttaa maaperää peruuttamattomilla tavoilla, joista jää jäljeksi geologinen kerrostuma. Donna Haraway on todennut, että nyt olisi tärkeää tehdä sellaista työtä, jonka ansiosta antroposeenin kerrostuma jäisi mahdollisimman ohueksi – siis antaa tilaa tulevalle aikakaudelle, miksi ikinä sitä kutsutaankaan. Anna Tsing on toivonut, että antroposeenin maailmaan voisi jäädä holoseenin keitaita, materiaalisia vyöhykkeitä joissa ei-inhimillinen elämä touhuaa omiaan ilman ihmistä. Ehkä holoseeni, antroposeeni ja mahdollinen tuleva voivat olla olemassa limittäin.

Samalla antroposeeni on kertomus, jolla on yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaikutuksia. Ihmislajin aikakausi, universaalin ihmisen matka kohti tuhoa tai pelastusta. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät ovat kiirehtineet huomauttamaan, että eihän se riitä – on loputtomasti eroja ihmisryhmien, tilanteiden, paikkojen ja valtasuhteiden välillä. Ihmisen pelkistäminen lajiksi ei auta ymmärtämään globaaliin ekologiseen kriisiin johtaneita syitä eikä löytämään kestävämpiä toimintatapoja. Kuten Teron ja Mikon artikkelissa:

Lajiominaisuudet voivat kertoa ihmisen biologisesta kehityshistoriasta, mutta ne eivät kerro juurikaan historiasta. Jos polku antroposeeniin oli aurattu jo muinaisten ihmisten kyvyssä hallita tulta, niin yhteiskunnallinen keskustelu antroposeenista todella on tyhjänpäiväistä. Antroposeenin syvällinenkään ymmärtäminen ei tällöin auttaisi ratkaisemaan syvälle yhteiskuntajärjestelmiin ja niiden kehitykseen kiinnittyviä ongelmia.
Lajiominaisuuksien tarkasteleminen voisi tosin olla hyödyksi esimerkiksi holkerille, jäähaille. Kesällä 2016 meribiologit julistivat nimittäin tämän kylmien pohjoisten vesien hidaskasvuisen hailajin maailman pisimpään eläväksi selkärankaiseksi. Yli viisimetrinen, lähes sokea ja sukukypsyytensä 134 vuoden iässä tavoittava holkeri voi nykytiedon mukaan saavuttaa kunnioitettavan yli 500 vuoden iän. (Ks. Nielsen ym. 2016.) Toisin kuin ihmiset antroposeenia hahmottaessaan, holkeri voisi todella kaivata jonkinlaista lajiominaisuuksia erittelevää käsitteellistä apparaattia jäsentämään sitä syvenevää järkytystä, jonka ihmislaji on ennen Newtonia, Ming-dynastian loppua, höyrykonetta tai länsimaisia porvarillisia vallankumouksia alkaneessa elämässä aiheuttanut. (Toivanen & Pelttari 2017, 16.)

Antroposeeni merkityksellistyy holkerille ja ihmiselle eri tavoin. Holkerin ajattelu on ihmisyksilölle, nuoskalumisena lokakuun aamuna Pohjois-Helsingissä, outoutusharjoitus. Holkeri ei näyttäydy minulle tiettynä yksilönä vaan toislajisena kategoriana, mahdollisuutena nähdä ihminen ulkopuolelta, holkeriperspektiivistä. Lajina ihminen ei hahmotu ilman tällaista ulkopuolisen perspektiiviä: tarvitaan oletus muukalaisesta, mieluiten meitä viisaammasta ja vanhemmasta. (Tätä mietettä voi halutessaan pyöritellä pidemmälle vaikkapa Humanoidihypoteesin parissa.)

Lavalla juteltiin vähän siitä, mitä on asua planeetalla. Vieläpä vieraalla planeetalla, oudoksi muuttuneella. Planeettakaan ei hahmotu ilman muukalaisperspektiiviä: tarvitsemme NASAn satelliittikuvan, joka näyttää sinisen pallon pyörteilevine pilvimassoineen, tai tietoliikennevirtoja kuvaavan karttamallin. Kuten antroposeeni, myös nämä kuvat ovat liian pitkälle meneviä yksinkertaistuksia: ne eivät näytä Keravaa tai Kataloniaa, eivätkä lahopuussa sikiävää hyönteisten paljoutta, sitä joka meidän juuri nyt olisi hyvä nähdä.

Mitä enemmän keskustelemme suurista kysymyksistä, sitä enemmän kaipaan kertomuksia pienestä ja kihisevästä elämästä, ja ihan vain sitä elämää, ilman kertomuksia. Nähdessäni siistin nurmikon haluan istuttaa omenapuun ja marjapensaita, kylvää apilaa ja antaa ratamon ja poimulehden levitä. Ja samalla olisi ymmärrettävä sitä tuulta joka eräänä yönä tuo tuhkaa Portugalista ja tekee aamuauringosta kiinalaisen kiekon.

Olen kyllästynyt elokuviin, joissa sankari pelastaa maailman tai uhrautuu yrittäessään. Olen kyllästynyt Prometeukseen ja Akilleeseen, vähän Väinämöiseenkin. Ei minua suorastaan haittaa, jos joku haluaakin vähän sankaroida. Menköön matkoilleen. Ehkä hänellä on palatessaan hyviä juttuja. Sillävälin meidän muiden on edelleen laitettava perunamaa, lukupiiri ja lintulauta, keksittävä kompostilämmitysjärjestelmä ja hävikkiruokaravintola. On myös hyvä muistaa tervehtiä oravaa metsäpolulla ja kiittää koivua vihdaksista.

Jotta jatkossakin olisi perunamaita ja metsäpolkuja, olisi nyt muistettava miksi ne ovat erityisen tärkeitä. Maailma on mennyt sillä tavalla oudoksi, että näitä kertomaan tarvitsemme tiedettä. Tarvitsemme Tari Haahtelan ja Ilkka Hanskin kertomaan, kuinka ihmisen terveys on ympäristöjen monimuotoisuudesta riippuvainen: että multaa ja hyönteisiä ei kannata siivota pois sivistyksen tieltä. Mullan miettiminen ei riitä: on todella mentävä pihalle ja pusikkoon, muun elämän keskuuteen.

Mikä tahansa perusteellisemmin pohdittu avaruudenasutustarina – Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogia, Expanse-televisiosarja, Lois McMaster Bujoldin Falling Free – kertoo meille, että planeetalla elämisen erityisyys on siinä, että meillä on jo elämää ylläpitäviä järjestelmiä. Life support. Tulevaisuuden Marsin asukkaat kaipaavat vapaata ilmatilaa, meriä, multaa ja kunnollista kahvia. Tulevaisuuden Marsin asukkailla on myös tapana solvata Maan ihmisiä kiittämättömiksi paskiaisiksi. Toki heissäkin on eroja.

En minä oikeastaan usko, että planeettaa voi kokea. Paitsi jos sattuu olemaan astronautti. Paikkoja voi kokea, ja matkoja paikkojen välillä, ja ehkä ristiinkävelyjen ja näkymien verkosta voi pikkuhiljaa muotoutua kokemus kaupungista tai metsästä. Kokemus sitoutuu aisteihin. Mutta, kuten yllämainittu Humanoidihypoteesikin meille osoittaa, leikki ja harjoitus voivat venyttää kokemusten piiriä. On mahdollista kokea olevansa muukalainen, marsilainen, vaikka holkerikin, hetkellisesti, vaillinaisesti. Fiktiiviset kertomukset ovat hyviä harjoituksia, mutta toki kokemus rakentuu kaikessa muussakin tekemisessä. Jos tarpeeksi usein tervehdit pihakoivua, se alkaa tervehtiä takaisin.

Toki voi olla vaikeaa tervehtiä pihakoivua, jos pelkää naapureiden pilkkaa. Harvapa sitä yksin tapakulttuuria kehittää. Siksi on jatkuvasti touhuttava yhdessä, vähän oudostikin, laventaa mahdollisten tapojen piiriä kohti mielekästä kulttuuria. Viime aikoina olen nauttinut erityisesti YLEn Tulevaisuus hanskassa -podcastin pienistä tulevaisuusväläyksistä, joissa jätetään hyvästejä Suomen viimeiselle bensa-asemalle, ideoidaan tattiaterioita ja hallusinoidaan vieraslajeista Itämerellä. Nämä tarinat ovat pieniä nykäyksiä toisenlaiseen kulttuuriin, kertomusympäristössä jossa ilmastonmuutoksen tuoma tulevaisuus yleensä näyttäytyy suurena ja uhkaavana. Ville Lähde on kertonut, että halusi kirjoittaa lähestyttäviä henkilöhahmoja, ei mitään postihmisiä.

Kaipaisin lisää pieniä nykäyksiä. Väitöskirjatyön takia olen enimmäkseen tekemisissä englanninkielisen tieteisfiktion kanssa, ja vieläpä teosten jotka ottavat kuvatakseen suuria muutoksia. Haluaisin lukea lisää suomalaista kirjallisuutta, Jukka Laajarinnettä ja Anni Kytömäkeä, Raisa Marjamäen runoja, kaikenlaista mistä en nyt edes tiedä. Litku Klemetin kappale Juna Kainuuseen soi päässäni joka aamu. Ehkä senkin ympärillä surisee jokin nuori kulttuuri, jolle romahdus ei ole katastrofi vaan mahdollisuus elää mielekästä elämää.

Jos antroposeenissa onkin kysymys ihmisestä lajina, silloin siinä on oleellisesti kysymys myös tällaisista pienistä kulttuurisista surinoista: päivittäisestä runoilusta, pihakoivun tervehtimisestä, rutiineista jotka pitävät yllä monimuotoisuutta ja raivaavat tilaa uudelle elämälle. Laji on kaikkien pienten surinoiden summa.

 

Advertisements

One thought on “Antroposurinaa

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s